”Sinä sitten kannatat QPR:ää. Sitä ei kuule ihan joka päivä.” Noinkin tyylikkäästi voi suhtautua toisen ”epätavalliseen” joukkuevalintaan.
Vaikka eihän se mikään valinta ole. Sen vain huomaa tapahtuneen.
Jalkapallon seuraajana olen aika myöhäisherännäinen. Ennen kuin innostuin futiksesta toden teolla, toisen maan jalkapalloseuran kannattaminen tuntui kovin vieraalta ajatukselta. Miksi joku kannattaisi ManUa, Realia tai Bayern Munchenia?
Kun aloin seurata Valioliigaa, pikkuhiljaa myös koko englantilainen futiskulttuuri alkoi aueta edessäni ja tällaiset ”valinnat” muuttua luonnollisiksi.
Oikeastaan jalkapallofanitukseni pohja taidettiin valaa silloin, kun tein useita reissuja Englantiin vuosina 2008–2012. Kun tutustuu paikkaan, on altis retkahtamaan paikallisiin asioihin. Meni kyllä pitkään, ennen kuin kävin ensimmäisessäkään ottelussa, mutta jalkapallo tuli vastaan oikeastaan joka paikassa: lauantaisin peleihin vaeltavia riitti, stadioneita tuntui olevan joka asuinalueella ja sanomalehdissä jalkapallokattaukset levittäytyivät sivutolkulla.
Syksyllä 2012 aloin katsoa Valioliigaa – olisikohan ollut jokin Elisan tarjoama digipalvelupaketti, jossa sai ostaa yksittäisiä pelejä ihan pikkurahalla, eurolla parilla. Niillä oli hyvä viritellä uteliaisuutta. (Toisin kuin nykyisillä suoratoistopalvelupaketeilla ja -hinnoilla.)
Satuin katsomaan puolivahingossa QPR:n peliä, jota en muistaakseni nähnyt edes alusta. En muista vastustajaa, mutta muistan ärrät kuten joukkuetta kutsutaan – tai paremminkin ärräpäät. Oltiin jo toisella puoliskolla ja ärrät oli raskaasti tappiolla. Se oli ties kuinka mones tappio.
Mieleeni ovat painuneet monet lähikuvat pelaajista: epätoivoisia ilmeitä, tuskastuneita eleitä joukkuekavereille – tai eivät ne mitään joukkuekavereita olleet, vaan tyyppejä, joilla sattui olemaan samanvärinen univormu. Oli selvää, että nämä pelaajat eivät olleet mitään kavereita keskenään. He olivat muukalaislegioona, joka oli heitetty taisteluun aivan liian aikaisin.
Joukkueessa oli paljon taitavia yksilöitä, mutta tasapainoinen peli tuntui saavuttamattomalta haaveelta. Jos pitäisi valita yksittäinen pelaaja, jonka suoritukset kuvastivat parhaiten koko joukkueen ahdinkoa, niin se oli marokkolainen Adel Taarabt.
Laitahyökkääjä Taarabt oli jalkapalloilijana sellainen luonnonlapsimainen kyky. Hänessä oli jotain samaa lantion irtonaisuutta kuin taitavimmissa brassipelaajissa. Lapsenilo oli kuitenkin jo kadonnut. Taarabtin tavaramerkkinä tuossa vaiheessa olivat huikaisevat kuljetukset, jotka päättyivät päättömiin viimeistely-yrityksiin. Hän oli ollut toissa kaudella Championshipin eli Mestaruussarjan kauden pelaaja 19 maalilla, joten matkan varrella jotain oli mennyt pieleen. Hän oli pelaaja, josta todella näki millä päällä hän milloinkin oli.
Tämä irrallisten yksilöiden epäonnistumaan tuomittu yritys muodostaa toimivaa joukkuetta viehätti minua suuresti. Jos jotkut jalkapallofanit saattavatkin mennä menestyksen perässä, minua veti puoleensa epätoivo.
Pian joukkue erotti konkarivalmentaja Mark Hughesin. Tilalle tuli vielä vanhempi patu, Harry Redknapp, jossa oli kyllä tiettyä vanhan englantilaisen futismiehen charmia ja tietty menestyksen aura, vaikka hänen parhaat päivänsä olivatkin tuossa vaiheessa selvästi takanapäin. Tässä vaiheessa olin jo täysin lumoutunut tästä tarinasta. Voisiko uusi valmentaja kääntää suunnan vielä saman kauden aikana?
Ei tietenkään voinut.
Peli kyllä kehittyi ja välillä joukkue tarjoili hienoja esityksiä ja tuloksiakin, mutta kausi päättyi putoamiseen. Olin kuin huomaamattani imeytynyt mukaan ja katsonut valtavan määrän ärrien pelejä. Elänyt ja hengittänyt mukana.
Kun Redknapp sitoutui jatkamaan joukkueen valmentajana putoamisesta huolimatta, minäkin tein päätökseni: olisin täysillä mukana.
Seuraava kausi Mestaruussarjassa olikin hieno ja huipentui Wembleyllä Bobby Zamoran 1–0 maaliin nousukarsinnan 90. minuutilla Derby Countia vastaan. Se oli ensimmäinen kokemani todella iso ja hurmoksellinen palkinto uskollisuudesta.
Sen jälkeen on ollut vaisumpaa, vaikka toki hienojakin kausia on ollut. Eikä voi väittää, että olisi ollut tylsää.
Uusi kausi on jälleen toiveita täynnä, mutta toistaiseksi tulokset ovat jääneet vaatimattomaksi. Neljään peliin mahtuu yksi voitto ja se Liigacupissa.
Välillä sitä miettii, että olisi päässyt helpommalla, jos joukkueeksi olisi valikoitunut jokin edes hitusen vakaammin suorittava ryhmä. Toki sellaiset jalkapalloseurat ovat harvassa.
Mutta tosiaan, huomaan toistuvasti viehättyväni epätoivoisten tilanteiden seuraamisesta ja siitä draamasta, mikä tällaiseen matkaan kuuluu. Myös palkinnot ovat sitä suurempia, mitä syvemmästä alhosta ponnistetaan.
Enkä tietenkään puhu palkinnoista kirjaimellisesti. Palkintoina pitää ottaa yksittäiset voitot tai jopa yksittäiset hienot suoritukset.
Kyllä se Adel Taarabt osasi liikkua pallon kanssa.
(Jälkihuomautus: Adel Taarabt pelaa ilmeisesti edelleen Arabiemiraateissa.)
Kommentit
Lähetä kommentti