Viisi stadionia, joilla en ole käynyt, mutta unelmoin käyväni

Olen suuri jalkapallostadionien ystävä.

En käytä sanaa rakkaus, sillä en ole valmis menemään yhtä pitkälle kuin Erika Eiffel, joka solmi suhteen Eiffel-tornin kanssa. Oma suhteeni on platoninen, vailla romanttista hehkua, mutta kylläkin tiivis ja lämmin.

Tyhjä jalkapallostadion sisältää surua ja lupauksen. Surua siitä, että stadion herää henkiin vain ajoittain, että huippuhetkiä koetaan korkeintaan viikon-parin välein. Lupauksen siitä, että kun tapahtuu, moni ihminen saa tapahtumasta enemmän merkitystä kuin melkein mistään muusta asiasta.

Stadionkierroksilla en käy.

Olen mennyt sellaiselle vain kerran, Münchenissä keväällä 2009. Kun kohdalle ei osunut Bayernin eikä 1860:n peliä ja kuitenkin halusin nähdä Euroopan hienoimmaksi kehutun uuden Allianz Arenan, annoin periksi.

Ei kierros varmaan valju ollut, mutta ei se monia muistikuviakaan jättänyt. Toisaalta unohdan jopa hyvien elokuvien juonet viikossa. Tuolta kierrokselta muistan vain että stadion oli hieno, harmaasävyinen ja kumisi tyhjyyttään.

Muuten stadioneista on jäänyt valtava määrä muistikuvia.

Joskus mieleen on porautunut huumaava tunnelma, joskus hieno ottelu ja joskus itse stadion.

Ensireissuni kaverin kanssa ulkomaille ja Tottenham–Sheffield Wednesday White Hart Lanella joulukuussa 1996. Standard–Anderlecht Liègen Sclessinin "helvetissä" toukokuussa 2011, video voittomaalista täällä.

Tai vaihtovuoteni ensimmäinen peli ADO Den Haag vastaan mikälie (kenties Cambuur Leeuwarden tässä ottelussa?) syksyllä 2000 Hollannin divarissa Zuiderparkilla, joka oli Euroopan katsojavihamielisimpiä stadioneja.

ADO:n huligaaniongelman vuoksi pääkatsomon eteen oli kaivettu piikkilangalla päällystetty betoninen juoksuhauta, ja esineiden heittely oli estetty katsomoiden ja kentän väliin viritetyillä valtavilla verkoilla. Miten matsi päättyi? Ei hajuakaan, mutta ADO oli huono ja tunnelma uhkaava. Meille vaihto-opiskelijoille suostuttiin myymään liput vain toisen päädyn lähes tyhjään perhekatsomoon.

Mieleen jäi, että huligaaniryhmien paikat olivat pääkatsomossa. Ne Haagin keskiluokasta, jotka surkean haikarajoukkueen räpellystä jaksoivat seurata, ostivat pilettinsä kakkoskatsomoon – eurooppalaisittainkin varsin erikoinen järjestely.

En palannut Zuiderparkille, mutta aika kultaa muistot. Karu betonikolossi elää 24 vuotta myöhemminkin mielessäni siinä missä vuosia sen jälkeen näkemäni An der Alten Försterei, The Den, Östgötaporten tai Stade de la Meinau.

Ei ole vain yhdenlaisia stadioneja.

Jokaisessa on kenttä ja katsomo, mutta sen jälkeen alkavat erot. Ne tekevät stadioneista persoonallisia ja muokkaavat omalla tavallaan jokaista seuraa, pelitapaa ja kannattajakulttuuria.

Ei ole ihme, että fanit suhtautuvat tunteikkaasti seurojen kotistadioneihin.

Kun vanha stadion puretaan, osa tunnelmasta ei enää koskaan palaa, sillä se on pinttynyt stadionin teräkseen ja betoniin. Katsojilla on lihasmuistissa, miten omalla stadionilla ollaan ja toimitaan. Kestää vuosia, ennen kuin uudet tavat juurtuvat uusille stadioneille.

Joskus vanhaa ei pureta vaan päivitetään onnistuneesti. Union Berlinin An der Alten Försterein nakuttelu talkoilla Euroopan hienoimmaksi seisomapaikkastadioniksi (!) on yksi esimerkki.

Toisena esimerkkinä toimii toivoakseni belgialaisen KV Mechelenin kotistadion Achter de Kazerne, kasarmien takana.

Achter de Kazerne oli tilkkutäkki, Euroopan paikatuimpia ja korjatuimpia stadioneja, omituinen kudelma erinäköisiä ja -kokoisia katsomoita kentän ympärillä. Muutama vuosi sitten katsomoista kaksi rakennettiin uusiksi, mutta yleisilme on edelleen persoonallinen.

En ole vielä päässyt käymään paikan päällä, mutta Pitchd-blogi on dokumentoinut muodonmuutoksen hienossa postauksessaan.

En ole laskenut, monellako stadionilla olen käynyt ottelussa.

Olisiko niitä 80, 90 tai 100? Ehkä, vähän alle tai vähän yli. Eksoottisimpia ovat olleet Etelä-Korean Suwon ja Tansanian Dar es Salaam, valtaosa taas peruskauraa eri vivahteilla. Ikinä stadion ei ole tylsä, edes Töölön jalkapallostadion kaikessa mauttomuudessaan.

Mutta on iso liuta stadioneja, joille olisin valmis matkaamaan vaikka heti. Tässä niistä viisi.

Tammela. Kuva: Coconco / Wikimedia Commons

1. Tammelan stadion Tampereella on osoitus, että Suomessakin uskalletaan ajatella riittävän isosti ja luoda jotain lajiin sopivaa ja hienoa. Vanhassa Tammelassa kävin opiskeluvuosinani usein, mutta stadion oli nuhjuinen ja tunnelmaltaan laimea, vaikka ex-teollisuuskaupungille sopiva brittiläistyylinen sijainti keskellä asutusta oli mitä tunnelmallisin. Uusi stadion on tyylikäs ja ottanut heti paikkansa yhtenä Suomi-jalkapallon kansainvälisistä kodeista Helmarien ja Pikkuhuuhkajien pelipaikkana. Tämä pitää nähdä paikan päällä heti kun mahdollista. Tamperelaiset näyttävät Ilveksen yleisömäärien perusteella ottaneen uuden Tammelan heti omakseen.

Geoffrey-Guichard. Kuva: KevFB / Wikimedia Commons

2. Stade Geoffrey-Guichardin lempinimet ovat le Chaudron (kattila) ja l'enfer vert (vihreä helvetti). Ne viittaavat huutomyrskyyn, jota pidetään Ranskan riehakkaimpana. Tarvitseeko edes sanoa, että matka Saint-Étienneen kiinnostaa nimenomaan kuuluisan tunnelman vuoksi. Englantilaistyyppinen neljän katsomon kattila pitää melun seinien ja kattojen sisällä, mikä auttanee piiskaamaan joukkuetta. AS Saint-Étienne eli tuttavallisemmin ASSE palasi täksi kaudeksi pääsarjaan, mutta ensiesiintyminen kotikentällä päättyi tappioon Le Havrelle. Päätykatsomot oli suljettu syystä, jota en heti tätä kirjoitusta varten löytänyt, mutta ehkei edes täysi kotiyleisö olisi kiidättänyt ASSE:a voittoon. Kausi on alkanut kolmella tappiolla.

Centenario. Kuva: Marcelo Campi / Wikimedia Commons

3. Estadio Centenario Uruguayn Montevideossa oli ensimmäisten mm-kisojen päänäyttämö vuonna 1930. Vuonna 2030 se palaa jälleen mm-näyttämöksi kuuden maan kisaviritelmässä, jolla saatiin varmistettua että vuoden 2034 kisat pelataan Saudi-Arabian rahakasan päällä. Vuoden 1930 Centenario oli aikansa state-of-the-artia maassa, joka oli suunnilleen yhtä vauras tai köyhä kuin Suomi. Hohtavan valkoinen jalkapalloteatteri oli utopistinen näyttämö pelille, jota Etelä-Amerikka rakasti ja rakastaa. Uruguay on niin väkiluvultaan kuin pinta-alaltaankin vain noin puolet Suomesta, mutta tuottaa jatkuvasti maailmanluokan jalkapalloilijoita ja uskottavan maajoukkueen. "Centenario huokailee vieläkin Uruguayn maajoukkueen suuruuden päiviä, muotoili kirjailija ja jalkapalloromantikko Eduardo Galeano.

Ljudski vrt. Kuva: Jernej Borovinšek / Wikimedia Commons

Ljudski vrt. Kuva: Dragiša Modrinjak / Wikimedia Commons

4. Ljudski vrt Slovenian Mariborissa on kaarevan stadiontaiteen jugohelmi. Samalla se on niitä paikkoja, jotka vain jostain sattuman oikusta jäävät mieleen kummittelemaan. Kävin Ljubljanassa lomalla noin 15 vuotta sitten, ja Maribor pelasi juuri eurokarsintapelejä. Näin pätkän ottelusta paikallisessa tv-lähetyksessä, kiinnostuin ja aloin googlata. Löysin hienon historiallisen kaupungin, vankkaa jalkapallokulttuuria ja kauniin stadionin. Vuonna 1962 valmistunut kaarevalippainen pääkatsomo on korjattuna entisellään, ja kolmen muun sivun katsomot remontoitiin vuosina 2006–2008 katetuksi aalloksi. Stadion vetää noin 12 000 katsojaa, ja balkanilaisen tunnelman tietäen se riittää pitkälle.

Tottenham Hotspur Stadium. Kuva: Bluejam / Wikimedia Commons

5. Tykkään perinteikkäistä stadioneista, mutta vain vanhan ei tarvitse olla kaunista. Uudet stadionit ovat parhaimmillaan kaarevia luomuksia, joissa ei ole säästelty. Yksi näistä lienee klassisen pohjoislontoolaisen White Hart Lanen korvannut Tottenham Hotspur Stadium, jolla ei vielä viisi vuotta myöhemminkään ole sponsorinimeä. Euroopassa on hienoa modernia stadionarkkitehtuuria (ja myös paljon keskinkertaista tai laimeaa), mutta tämä nousee listallani kärkeen nostalgiasyistä. White Hart Lanen portaiden nouseminen yli 30 000 muun katsojan joukkoon joulukuussa 1996 oli maaginen kokemus, valaistun vihreän nurmikentän ja yleisön kohinan pyhä liitto. Sitä ei voi ylittää, mutta ajan kulku on vääjäämätöntä ja asiat muuttuvat.