Vielä loppukesästä tavoitteet ovat kovat.
Euroopan sarjat ovat alkamassa. Maajoukkueella on useita pelipäiviä. Kotimaan sarjat huipentuvat.
Kalenterissa näyttäisi olevan mahdollisuuksia harva se viikonloppu. Kiinnostavia pelejä Suomesta, Euroopasta ja kauempaakin.
Mitä pidemmälle kausi etenee, sitä enemmän haaveet murenevat. Aika ei riitä, tulee päällekkäisyyksiä ja valintoja. Joskus isä ottaa aikansa, toisinaan naamasta vetävä tai naurunräkätyksellään sulattava kolmevuotias on vahvempi. Myös vanhempien lasten kanssa tekee mieli viettää aikaa, ja puolison käsitys yhteisestä laatuajasta on usein jotain muuta kuin Belgian liigan derby.
Sitä on perheenisän jalkapallon katsominen. Repaleista shakkia elämän ruutulaudalla, panoksina toiveet, halut, ulkoiset odotukset ja sisäinen ristiriita, sosiaaliset tapahtumat, yhteispelin ja itsekkyyden tasapaino.
Toivosen kauteen 2024–2025 on mahtunut onnistumisia.
Selvisin orastavasta flunssasta kreivin aikaan ja näin Pikkuhuuhkajien voittoisan EM-jatkokarsintaottelun Norjaa vastaan Tammelassa. Kaverireissulla Manchesteriin ja Yorkiin menimme Preston North Endin ja Derby Countyn väliseen Championship-otteluun (ja sen jälkeen olenkin seurannut Prestonin otteita vähintään tulostasolla). Kokousmatkalla Prahaan onnistuin ujuttamaan ohjelmaan Sparta Prahan ja Bohemians 1905:n välisen Prahan pikkuderbyn. Näin aitiopaikalta Pohjoiskaarteesta Huuhkajien surkeuden Irlantia ja Englantia vastaan.
Sitten on tullut antautumisia.
Piti käydä katsomassa HJK-Molde joulukuussa. Kansojen liigan päätösmatsi Suomi–Kreikka jäi haaveeksi, vaikka plakkarissa on kausikortti. Vikingur–Panathinaikos olisi ollut hauska kuriositeetti hyisellä Boltilla helmikuussa. Syyskaudella suunnittelin näkeväni jonkin porilaisjoukkueen divarivierasottelussa pääkaupunkiseudulla. Kotimaan liigamatsilla höystetty yhden yön blogityöpaja Jarmon kanssa törmäsi aikataulumuuriin. Belgian liigaa en ole ehtinyt seurata kuin vähän alusta, ja Joel Pohjanpalon edesottamukset Serie A:ssa ja B:ssä ovat jääneet futisforum-seurannan ja maaliklippien varaan.
Balanssi huojuu jossain tyydyttävän ja välttävän välimaastossa. Välitodistuksessa kiiltelee kutonen tai seiska.
En tahdo räntätä.
Perheongelma on positiivinen, ja kun aikaa otteluille on niukasti, jokainen niistä tuntuu kokoaan suuremmalta.
Kuukausi sitten sattui rauhaisampi viikonloppu. Katsoin FA Cupin neljännen kierroksen trillerin Birmingham–Newcastle. Sen päälle pari viikkoa sitten Valtioliigan Manchester City–Liverpoolin, jonka alusta tosin menetin 30 minuuttia kun olin luvannut pelata pojan kanssa koukuttavaa Slay the Spirea.
FA Cupin vitoskierroksesta kuuntelin viime viikonloppuna osaa parista matsista radion välityksellä, toista imuroidessani kotona. Toissapäivänä ajattelin katsoa belgiklassikon Standard Liege–Anderlecht. Sunnuntaille osunut työpäivä venähti, ja hyvä niin. Ehdin kuunnella viimeiset 20 minuuttia niin, että iskin Belgian Radio 1:n selostuksen auton kaiuttimiin, ja selostaja muistutti parin minuutin välein miten surkea peli oli ollut.
Mutta selostuksen kautta pääsin kiinni Sclessinin tunnelmaan ja Standard-fanien ahdinkoon, kun Anderlecht iski taululle 0-2 ja kannattajat alkoivat poistua stadionilta autoilleen. Sen aisti radiosta jopa paremmin kuin tv:stä, niin lähelle radioselostuksen äänimaisema tulee. Välillä käytiin Westerlon ja OH Leuvenin ottelussa, ja 83. minuutilla Standardin jahdatessa maalia lähetyksessä päätettiin täysin päättömästi soittaa neljä minuuttia jotain belgialaista humppapoppia. Merde!
Se 20-minuuttinen antoi jo fiksin jonka tarvitsin.
Hiukan aikaa omille touhuille, auraalinen pakomatka Liegen teollisuuskaupungin laitamille ja tuskainen loppu.
Elämys oli lyhyt mutta kokonainen.
Perheenisä ottaa minkä saa.
Kommentit
Lähetä kommentti