Raikas huuhkajaparvi olisi tapellut Wembleyn nurmella koko joukkueena yhtä selkärankaisesti kuin Arttu Hoskonen yksin. Nyt jäivät piippuun toivottu raikkaus ja parven antama voima. Niin Pireuksessa kuin Lontoossakin avauspuolikas oli lupaava, mutta sitten korttitalo sortui yllättävänkin helposti, kun kotijoukkue heitti löylyä kiukaalle. Kenkä alkoi puristaa, jalka hidastua, välimatkat kasvaa, aika tilanteissa loppua ja epävarmuus kalvaa – ja poks vaan, ilmat lähtivät pihalle. Wembleyllä surkeus ja taitoero kiteytyi vaihdosta sisään tulleeseen Ilmari Niskaseen. Hän ruokki alasarjajyrän rajallisilla taidoilla huipputason scorpparihittimiestä  Rock-you-like-a-Harrykanea , joka kiitti ja kuittasi. Päävalmentaja Markku "Rive" Kanervasta paistoi ottelun jälkeen lannistuminen ja ilottomuus. Rive on korkeatasoinen henkinen valmentaja ja malttijohtaja, joka sai aikanaan materiaalista parhaan irti. Nyt sama mies laukoi epäselviä selityksiä vaihdoista ja taktiikasta, eikä onnistunut mil...

Miten usein näkeekään jalkapalloseuran reagoivan tappioputkeen erottamalla valmentajan – kuin ritualistisena uhrauksena kuvittelemilleen jalkapallon jumalille. Ja kuinka usein käykin niin, että uuden valintajan valinnassa tuntuu unohtuvan pitkäjänteinen ajattelu. Halutaan vain jokin ratkaisu, nyt heti. Kannattamani lontoolainen Queen’s Park Rangers eli QPR oli viime syksynä vaikeuksissa. Joukkueen pelastajaksi oli aiemmin samana vuonna nimetty seuran entinen pelaaja Gareth Ainsworth . Hän oli sitä ennen valmentanut Wycombe Wanderersia poikkeuksellisen pitkään, noin kymmenen vuoden ajan. Tuona aikana Wycombe jojoili Englannin Ykkös- ja Kakkosliigojen välillä, mutta kävi parhaimmillaan Mestaruussarjassa ensimmäistä kertaa seuran historiassa. Tuo ilmeisen tyydyttävä yhteistyö olisi voinut jatkua, ellei hän olisi lähtenyt Lontooseen. Ainsworth oli QPR:n pelaajana 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana pidetty hahmo ja nousi seuran kulttipelaajaksi. Urheiluseurat palkkaavat mie...

Olen suuri jalkapallostadionien ystävä. En käytä sanaa rakkaus, sillä en ole valmis menemään yhtä pitkälle kuin Erika Eiffel , joka solmi suhteen Eiffel-tornin kanssa. Oma suhteeni on platoninen, vailla romanttista hehkua, mutta kylläkin tiivis ja lämmin. Tyhjä jalkapallostadion sisältää surua ja lupauksen. Surua siitä, että stadion herää henkiin vain ajoittain, että huippuhetkiä koetaan korkeintaan viikon-parin välein. Lupauksen siitä, että kun tapahtuu, moni ihminen saa tapahtumasta enemmän merkitystä kuin melkein mistään muusta asiasta. Stadionkierroksilla en käy. Olen mennyt sellaiselle vain kerran, Münchenissä keväällä 2009. Kun kohdalle ei osunut Bayernin eikä 1860:n peliä ja kuitenkin halusin nähdä Euroopan hienoimmaksi kehutun uuden Allianz Arenan, annoin periksi. Ei kierros varmaan valju ollut, mutta ei se monia muistikuviakaan jättänyt. Toisaalta unohdan jopa hyvien elokuvien juonet viikossa. Tuolta kierrokselta muistan vain että stadion oli hieno, harmaasävyinen ja kumisi ty...